Näin oli planeettamme yleinen henkisyys alkanut vähetä ja alentua erilaisiksi uskonnoiksi, joita aikain myötä alkoivat johtaa alati ahneemmat ja vallanhimoisemmat uskonnolliset johtajat, jotka olivat Maan ihmisiä. Sumerilaisuudessa oli vielä jäljellä hyviä ja arvokkaita henkisyyden elementtejä, joista osia – tosin ajan myötä alati enemmän rappeutuvassa muodossa – siirtyi egyptiläisille, intialaisille, mesopotamialaisille, buddhalaisille, persialaisille, kanaanilaisille ja lopulta varsin rappeutuneessa muodossa zarathustralaisten, juutalaisten ja heettiläis-fryygialaisten kautta hellenistis-kreikkalaisille ja viimein kristilliselle alkukirkolle. Kristillinen kirkko on monien sisäisten, veristen kamppailujen seurauksena jakautunut moneen keskenään taistelevaan ryhmittymää. Pääryhmiksi voitaneen mainita ortodoksit, roomalaiskatoliset ja protestantit. Protestanttien suurin ryhmä ovat luterilaiset. Näin on planeettamme alkuperäinen henkisyys aikain saatossa rappeutunut monenlaisiksi uskontojärjestelmiksi. Henkisyys joutui väistymään alati vallanhimoisempien miekkalähetyssaarnaajauskontojen tieltä. Henkisyys ristiinnaulittiin aineellisuuden ristille. Planeettamme ihmiskunta oli nyt täysin laskeutunut aineeseen eli täydellisesti syntiinlangennut. Kun tähän oli tultu, olivat kaikki planeetallamme vallitsevat uskonnot tarpeellisia, kunhan ne edes jollakin tavalla palvelivat tarvitsijakuntaansa ja olivat heille enemmän hyväksi kuin pahaksi.  Kaikki uskonnot yhdessä muodostavat planetaarisen uskomusjärjestelmän. Tässä yhteydessä on syytä painottaa sitä, että esimerkiksi kirkko on eri asia kuin uskonto. Kirkko on instituutio ja vallankäyttöjärjestelmä. Uskonto on ihmisten laatima uskomusjärjestelmä, jonka tarkoitus on palvella sekä ihmistä että instituutiota. Uskonnollisuus on yksittäisen ihmispersoonan suhde uskontoonsa ja uskontoihin yleensä. Todellinen henkisyys ei ole uskontojärjestelmä, se on henkisyyttä. Todellinen henkinen ihmisolento ei usko mihinkään uskontoon; hän uskoo omaan totuutensa, joka pohjautuu tietoon ja ymmärrykseen. Ihmispersoonan käsitys Jumalasta ei voi olla sen suurempi kuin ihminen itse ja hänen ymmärryksensä Jumalasta. Tässä on selitys sille, miksi moni kristitty mieltää Jumalan ihmisen kaltaiseksi, yksinkertaisimmillaan jopa ihmisen fyysisen olemuksen kaltaiseksi. Ihmispersoonan henkisen kasvun myötä muuttuu hänen jumalkäsityksensä. Herkeämättömän, elämämme arjessa toteutetun, ihmisiksi elämispyrkimyksen ja säännöllisen meditaation myötä ihmisolento inkarnaatioketjun myötä vapautuu persoonansa rajoituksista ja kykenee aloittamaan tietoisen työskentelyn alati laajenevan ymmärryksen omaavan kosmisen kokonaispersoonansa työpuvussa. Kun ihmisolento – kosmisen kokonaispersoonansa kautta  työskennellessään – toistuvasti pystyy rikkomaan rajansa, hän uudestisyntyy (yhden ja saman inkarnaation aikana) toimimaan sieluminuudestaan käsin, vaikka edelleen asuukin fyysisessä kehossaan. Tällöin ihmispersoonan omat pyrkimykset ovat täysin hävinneet, Elämän Laki elää ja toimii vapaasti ja esteettömästi tällaisessa ihmisolennossa. Nyt Jumala, jonka ihmisolento pyrkii kohtaamaan saa uusia muotoja ja  kasvaa alati suuremmaksi: mahtuu lopulta vain koko Maailmankaikkeuden rajoihin ja muotoon. Tässä henkisessä tapahtumassa Isä, Poika ja Pyhä henki fuusioituvat Maailmankaikkeuden Luojaksi ja Maailmankaikkeudeksi sekä tulevat totuudenetsijälle Todeksi. Henkisen kasvun myötä ihmisolennon valaistunut tajunta on yhtä Ikuisen Itsen sekä Maailmankaikkeuden Luojan kanssa ja kykenee, Maailmankaikkeuden Luojan ohjaamana, ulottamaan ymmärryksensä Perusuniversumimme Luoviin Henkienergiakehiin ja lopulta kurottautumaan kohti Kaikkeuden Keskuksen Esikartanoita. Näin ihmisolento kasvaa henkisesti Todelliseksi Oheisluojaksi. Nyt hän sekä näkee että ymmärtää mitä tapahtuu, kun Isä, Poika ja Pyhä henki yhtyvät Yhdeksi Ainoaksi – Maailmankaikkeuden Luojaksi – ja kun Yksi Ainoa jälleen jakautuu kolmeksi, seitsemäksi ja edelleen äärettömän moneksi. Nyt on totuudenetsijä kasvanut henkisesti siihen mittaan, että hän näkee selvästi kaikkien uskontojen vajavaisuuksien läpi, ne väistyvät Totuuden tieltä, tulevat totuudenetsijälle täysin yhdentekeviksi, merkityksettömiksi. Lopulta ihmisolento näkee Ikuisen Itsen ja Maailmankaikkeuden Luojan silmin Valon joka on Totuus, Kauneus ja Rakkaus; ja lopulta vain Totuus, joka sisältää Kaiken. Olisi onnellista, että oppisimme laajentamaan ymmärrystämme ja näkökykyämme siten, että fyysinen kehomme ja sitä hallinnoiva persoonamme ei enää estäisi ja peittäisi meitä näkemästä Totuutta. Sitä polkua askeltaessamme löydämme kosmisen kokonaispersoonamme kautta toimien sieluminuutemme ja Ikuisen Itsemme. Kristillinen kirkko on papistonsa suulla aina vaatinut ihmisiä uskomaan sokeasti, nöyrästi ja kyseenalaistamatta kaiken mitä papit heille sanovat. Kristillinen kirkko on koko olemassaolonsa ajan painottanut sokean ja kritiikittömään uskomisen tärkeyttä. Kirkon ja pappien sanomaa ei pidä missään nimessä asettaa tarkastelun alaiseksi, eikä missään nimessä kyseenalaistaa sitä. Kristillisen kirkon edustajat korostavat sitä, että vain sokeasti sen sanomaan uskomalla on mahdollista lunastaa taivaspaikka. Miksi näin on menetelty ja edelleen menetellään? Ovatko kristillisen kirkon kirkkoisät kenties pelänneet, että kirkon sanomaa ja sen toimintatapoja tutkimalla paljastuisi jotakin sellaista, mikä asettaisi kristillisen kirkon alkuperän ja toiminnan kyseenalaiseksi? Eri maiden uskontotutkijat ovat julkaisseet viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana runsaasti tutkimusaineistoa, joissa he asettavat kyseenalaiseksi Raamatun tekstien oikeellisuuden niin historiallisina tapahtumina kuin muutoinkin. Tutkijat ovat havainneet Raamatun tekstien sisältävän runsaasti ristiriitaisuutta, virheitä ja paikkansapitämättömyyttä. Raamatun kaanoniin on valittu joukko kirjoituksia, toisaalta suuri määrä kirjoituksia – niin sanotut apokryfiset tekstit – on jätetty sisällyttämättä kaanoniin teksteihin. Miksi näin on tehty? Olisivatko pois jätetyt tekstit paljastaneet jotakin sellaista, jota ei haluttu kansan tietävän? Toki jokaisen kirjan toimittamisessa tosiasia on, että kirjan kansien väliin sisällytettävä teksti pitää valita joillakin perusteilla. Näin on tietenkin tehty Raamattuakin yhä uudelleen ja uudelleen toimitettaessa. Kaikkia tekstejä ei toki ole voitu sisällyttää Raamattuun. Siitä voidaan kylläkin keskustella, mitä Raamattuun kuulumattomia tekstejä olisi kaanoniin pitänyt sisällyttää ja mitä siellä olevia olisi tullut jättää pois. Toisaalta kirjailijalla ja kustantajalla on täysi oikeus päättää mitä kirja sisältää, mutta silloin ei heillä ole oikeutta väittää kirjaa ainoaksi totuudeksi, kenties ei edes minkäänlaiseksi totuudeksi. Olisiko paras ja oikeudenmukaisin menettely kutsua tällaista teosta pääosin totuuspohjaa vailla olevaksi, moneen kertaan muokatuksi tarinaksi? Tarkastellessamme kristinuskon historiaa, havaitsemme, että kristillisen kirkon polku on riidoilla ja verellä rakennettu. Sama pätee islaminuskoon ja juutalaisuuteen. Juutalaiset ja ensimmäisten vuosisatojen kristityt joutuivat elämään persialaisen Sasanidi-kuningaskunnan vallan alla.  Vallanhimoinen, kiihkomielinen ja verenhimoinen zarathustralaispappi Kartir piti Sasanidi-dynastian hallitsijoita rautaisessa otteessaan peräti kuudenkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana ja vielä sen jälkeenkin saivat niin juutalaiset kuin kristitytkin maistaa sekä Kartirin että muiden vallanpitäjien veristä miekkaa. Oppi meni hyvin perille. Kristinusko ja islamilaisuus ovat siinneet juutalaisuudesta ja ovat ainoat miekkalähetyssaarnaajauskonnot, jopa nykyajan ainoat lähetyssaarnaajauskonnot. Harva kristitty, etenkin suomalainen kristitty tietää millaisen kulttuurin, poliittisen ja uskonnollisen ilmapiirin vallitessa kristinusko sai alkunsa. Tämä johtunee etupäässä siitä, ettei heille ole yksinkertaisesti tullut edes mieleen tutkia näitä asioita, koska ovat uskoneet sokeasti kaiken, mitä kristillisten kirkkojen edustajat ovat heille sanoneet. Vielä harvempi kristitty ymmärtää Jeesuksen ajan talouspoliittisia tosiasioita, silloin vallinneita tapoja, käsitteistöä ja silloista elämänmenoa yleensä. Jeesuksen elinaikana juutalaisväestö oli roomalaisten vallan alla. Juutalaisilla oli, roomalaisten virkamiesten valvonnan alla oleva, osittainen itsehallinto. Tämä hallinto käsitti niin poliittisen, tuomioistuimellisen kuin uskonnollisenkin  vallankäytön. Juutalaisen itsehallinnon korkein viranhaltija oli ylipappi, jonka käsissä – yhdessä muun papiston ja heimojen vanhimpien kanssa – oli koko juutalaisen yhteisön sisäinen päätäntävalta. Tosin juutalaisväestöönkin kohdistuva kuolemantuomion langettaminen ja toimeenpano kuului ainoastaan roomalaisvirkamiehille. Ylipappi Kaifas tuli levottomaksi, kun Jeesus sai juutalaisväestön keskuudessa aikaan hämmennystä ja kansanliikkeitä, joita roomalaiset vallanpitäjät eivät katsoneet hyvällä silmällä.  Juutalaispapisto vastusti jyrkästi Jeesuksen oppeja, koska ne olivat poliittisesti, uskonnollisesti ja talouspoliittisesti juutalaisten omaan lainkäyttöön sopimattomia ja sitä horjuttavia. Nykyilmaisuja käyttääksemme juutalaispapisto mielsi Jeesuksen kapinoivaksi terroristiksi, jonka toiminta oli uhka juutalaisten osittaiselle itsehallinnolle.