Mikä oli miehiään Ernst Gustav – s. 9.8.1751 Kalanti; k. 25.6.1809 Turku – von Willebrand?Willebrandin suvun juuret löytyvät Saksasta. Eräät Willebrandin suvun jäsenet muuttivat 1600-luvun puolivälissä Saksasta Ruotsiin. Willebrandien suku aateloitiin Ruotsissa vuonna 1676. Ernst Gustaf von Willebrand syntyi Liivinmaalla vuonna 1680. Hän oli sotilas, kuten hänen samanniminen, vuonna 1726 syntynyt poikansakin. Nuorempi von Willebrand asui Suomessa ja osallistui moniin sotataisteluihin. Tämä nuorempi von Willebrand avioitui Suomessa vuonna 1750 Sofia Katariina Jägerhornin kanssa. Lähes samaan aikaan avioitui von Willebrandin sisar Hedvig Eleonora veljensä vaimon Sofia Katarinan veljen, everstiluutnantti Reinhold Jägerhornin kanssa. Tästä Reinhold Jägerhornista tuli Jokioisten kartanon omistaja vuonna 1752. Ernst Gustaf von Willebrandille ja Sofia Katariina Jägerholmille syntyi Karunassa 9.8.1751 poika, joka nimettiin isänsä ja isoisänsä mukaan Ernst Gustaf von Willebrandiksi. Myöhemmin nimi Gustaf on muutettu nimeksi Gustav. Tästä Karunassa syntyneestä von Willebrandista tuli myöhemmin Jokioisten kartanon maineikas isäntä

                  Kuva:  Valokuvakopio maalauksesta, Gillberg, Museovirasto, Historiallinen kuva-arkisto.

                            Vapaaherra Ernst Gustav von Willebrand (1751 – 1809).

Ernst Gustav von Willebrandin tädin aviopuoliso Reinhold Jägerholm omisti Jokioisten kartanon. Jägerholmin oli ylläpidettävä yksi ruotu sotilaita Ruotsi-Suomen kuninkaan sotajoukkoihin kuuluvassa Uudenmaan jalkaväkirykmentissä. Eräs näistä sotilaista oli nuori Ernst Gustav von Willebrand, joka jo vuonna 1772 yleni kersantiksi ja rykmentin toiseksi adjutantiksi.

Tammelan kirkonkirjassa vuonna 1775 on Ernst Gustav von Willebrand jo merkitty vänrikiksi. Hänen mainitaan asuneen Kydön Heikkilässä. Tuon ajankohdan Jokioisten kartanon tilikirjoissa Ernst Gustav von Willebrand mainitaan useasti ”sääntöpalkan saajaksi”.

Vuonna 1778 (12.2.1778 Saaren kartano, Tammela) vänrikki Ernst Gustav von Willebrand avioitui Saaren kartanon omistajan, maaherra Georg Henrik von Wrigthin vuonna 1755 syntyneen tyttären Vendla Gustavan kanssa. Von Wrightin suku oli rikas ja hyvin vaikutusvaltainen. Naimakaupan seurauksena muuttui E. G. von Willebrandin taloudellinen asema erinomaiseksi. Sen seurauksena myös hänen sotilasarvonsa kohosi nopeasti. Vuonna 1781 von Willebrand sai jo kapteenin arvon ja vuonna 1787 everstiluutnantin arvon, kun hänet nimitettiin Uudenmaan läänin virkaatekeväksi maaherraksi. E. G. von Willebrand erosi armeijasta vuonna 1785. Myöhemmin von Willebrand sai peräti kenraalimajurin arvon.

Vaimonsa rahoilla E. G. von Willebrand osti Haudankorvan Viksbergin kartanon ja myöhemmin, vuonna 1791, sotakomisariaatin jäsenenä hankkimiensa varojen avulla hän osti mahtavan Jokioisten suurkartanon.

Vuosina 1788 – 1790 E. G. von Willebrand toimi sotakomisariaatissa. Näinä vuosina hänen sanotaan hankkineen epärehellisin keinoin valtavan omaisuuden.

Vuonna 1790 E. G. von Willebrand nimitettiin Turun ja Porin läänin maaherraksi. Hän näet oli tuolloin jo niin varakas, että ajan tavan mukaan kykeni ostamaan maaherran viran itselleen.

Saman vuonna 1790 kuningas Kustaa III nimitti E. G. von Willebrandin armeijansa asioita hoitavaksi valtiosihteeriksi. Niinpä E. G. von Willebrand muutti Tukholmaan ja hoiti maaherran virkaansa viransijaisten välityksellä.

Näin oli uransa tuntemattomana ja mitättömänä aatelismiessotilaana aloittanut von Willebrand päässyt hyvän naimakaupan sekä energisen ja häikäilemättömän toimintansa seurauksena peräti Ruotsi-Suomen kuninkaan suosioon. Vuonna 1792 von Willebrand luopui valtiosihteerin virasta.

Kuningas Kustaa IV käväisi puolisonsa kuningatar Fredrika Dorothean kanssa von Willebrandin vieraana Jokioisten kartanossa vuonna 1802.   Vuonna 1806 E. G. von Willebrand sai vapaaherran arvon.FM E. Aaltonen mainitsee kirjassaan Jokioinen 1631 – 1931, s. 262-268 muun muassa:

”Ennen kuin lähemmin puutumme Willebrandin toimiin Jokioisilla, on syytä tarkastella tuon merkillisen miehen luonnetta ja harrastuksia. Hänen nopea menestymisensä ja ylenemisensä herätti aikalaisissa huomiota ja kateutta, jonka vuoksi hänestä aikakirjoihin on jäänyt monta merkintää ja pistävää arvostelua. Muuan senaikainen hovimies mainitsee muistelmissaan Willebrandista, että ”tämä tuskin osasi nimeään kirjoittaa, oli omanvoitonpyyntöinen hävyttömyyteen asti, vailla kaikkea kasvatusta ja kykeni vain huonosti tavaamaan, mutta oli täynnä juonitteluja, viekas ja lipevä”… Myös Henrik Gabriel Porthan kertoo kirjeessään Caloniukselle purevassa äänilajissa Willebrandin itsekkäästä voitonpyynnistä ja kyvystä pitää itseään aina esillä, kun oli kysymys joistakin kruununhankinnoista. Edelleen mainitsee Porthan Willebrandin juonittelusta varsinkin liikeasioissa. Julkeasti kaupitteli Willebrand myös maaherranvirkaansa vuodesta 1793 lähtien tahtoen voittoa siitä, mitä oli virasta itse maksanut (Vilho Annala: Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus, s. 246)… Sitä piirrettä ei Willebrandin luonteessa kyllä voida peittää, että hänen liikevaistonsa viettelivät hänet yrityksiin, joita ei mitenkään voitu hyväksyä. Niinpä hän keräsi itselleen etenkin sotakomissariaatissa palvellessaan suuren omaisuuden vähemmän hyväksyttävillä keinoilla, mutta sekin oli yleistä siihen aikaan. V. 1799 joutui hän aika ikävyyksiin, jopa tuli hänen maaherranvirkansa vaaraan sen vuoksi, että hän Ruissalon kruununtalon vuokraajana antoi salaa hakkauttaa Ruissalosta suuren määrän tammitukkeja ja myi ne. Pahimman varjon heittää Willebrandin ylitse hänen suopea ja valmis kanssakäymisensä venäläisten valloittajien kanssa. Hän osasi ketterästi päästä venäläisen ylipäällikönkin suosioon tietenkin ennen kaikkea tarkoituksella hyötyä kaupanteosta vihollisten kanssa. Hän huolehti Turun ja Porin sekä Uudenmaan ja Hämeen lääneissä ravinnon ja rehun hankkimisesta ja kuljettamisesta venäläisille joukoille ja perusti sotaväen jauhon tarvetta silmälläpitäen myllyn Lietoon…Näemme, ettei Willebrand sietänyt alustalaisiltaan vastaansanomista, että hän antoi kovasanaisia julistuksia ja oli ankara niitä talollisia vastaan, jotka uskalsivat häntä vastaan riidellä. Vähällä palkalla hän osasi teettää työtä, halukkaasti korvaten rahapalkan kauppatavaralla, josta tietenkin sai voittoa. Willebrandin lasten kotiopettajana toiminut runoilija Choraeuskin kertoo havainneensa alustalaisten sietämättömät rasitukset ja ”heidän tuskin näkyvän palkkansa”… Erikoisen kauniin välähdyksen Willebrandin hyve-käsitteestä antaa seuraava tapahtuma, joka on kerrottu Åbo Tidningar-lehdessä v. 1800: Elokuun 31 p:nä sanottuna vuonna jakoi pappi kirkossa juhlallisesti sinisen pukukankaan kahdelle veljekselle palkinnoksi siitä, etteivät he olleet koskaan maistaneet paloviinaa ja että he olivat muutenkin käyttäytyneet erittäin siivosti. Kuulutuksessa sanottiin, että kankaan lahjoittaja Willebrand, (jolla itsellään oli kartanonsa mailla verkatehdas) kyllä pitää lahjaa vähäarvoisena, mutta se ”ilahdutti häntä ja pitäisi samoin ilahduttaa jokaista, joka ei olisi antanut johdattaa itseään käyttämään myrkkyä, joka hitaasti turmelee sekä ruumiin että sielun voimat, mikä tulee leviämään koko valtioruumiiseen, ellei kellään ole rohkeutta tehdä enempää kuin vain puhua ja kirjoittaa sen hävittämisestä”. On merkillistä havaita Willebrandilla, jolla itsellään oli viinanpolttimo ja joka jakoi osan työmiestensä palkasta viinana, olleen ihanteita, jotka siihen aikaan olivat harvinaisia…”

E. G. von Willebrandin liiketoimintahankkeista Jokioisten ulkopuolella mainittakoon, että hän oli yksi Turun tupakkatehtaan perustajista, lopulta sen pääosakas. Hän oli muun muassa laivanvarustaja ja perusti – tosin luvatta, kuten verkatehtaansa ja monet muutkin hankkeensa; mutta juoniteltuaan itsensä kuninkaan hovin suosioon sai aina hankituksi luvat jälkikäteen – Suomen ensimmäisen maaseudulla sijaitsevan rautaruukin. E. G. von Willebrand toimi puuhamiehenä perustamalla yhteistyössä muiden yrittäjien kanssa eri puolelle Suomea useita sahoja. Hän omisti myös Koskella sahan ja myllyn.

E. G. von Willebrand toimi myös valtion koskenperkauskomission puheenjohtajana ja valmistutti asiaa koskevan laajan mietinnön. Hän laaditutti myös suunnitelman maan puolustusvoimien järjestelyistä.

Venäjän vallan alkuaikoina kenraalimajuri E. G. von Willebrand oli merkittävä valtiomies runnatessaan lähetyskuntaa Pietariin ja osallistuen itsekin sen toimintaan. Venäjän Suomessa sijaitsevien joukkojen ylipäällikkö Buxhövden olisi halunnut von Willebrandin lähetyskunnan puheenjohtajaksi, mutta tähän toimeen äänestettiinkin hänen vävynsä vapaaherra Carl Erik Mannerheim.

E. G. von Willebrand tekikin sitten matkan Pietariin jo ennen suurta lähetyskuntaa koskenperkauskomission puheenjohtajan ominaisuudessa.

E. G. von Willebrand osallistui Porvoon valtiopäiviin sukunsa edustajana. Valtiopäivillä hänet valittiin finanssivaliokuntaan.