Copyright © 2003 Pentti Haasiosalo                      ”Valo” tulee Pohjolasta!                Kukaan ei ole niin sokea, kuin se joka ei halua nähdä.                                                                                                                             Jonathan Swift Vielä aivan viime aikoinakin olen kuullut rajatiedon väen joidenkin johtohahmojen väittävän, että Valo tulee Pohjolasta ja että Pohjolalla tarkoitetaan tässä yhteydessä Suomea. Näinköhän on? Tarkastelkaamme, onko väite tosi. Länsimaissa on harjoitettu viimeisten kahdensadan vuoden ajan tieteellistä Raamattututkimusta. Suomessa tämä toiminta aloitettiin peräti jo runsaat kaksikymmentä vuotta sitten.Nag Hammadin koodeksit löydettiin vuonna 1945 ja Kuolleen meren kääröt vuosina 1947-1956. Keski-Euroopassa, Amerikassa ja Pohjoismaissa – Suomea lukuun ottamatta – näistä löydöistä voitiin kunkin maan omalla äidinkielellä lukea julkaisuja jo 50- ja viimeistään 60-luvulla. Tietääkseni ensimmäinen lähes sensuroimaton suomenkielinen ja suomalaisten tutkijoiden julkaisema teos näistä aiheista on julkaistu 1990-luvun loppupuolella; ja ensimmäinen suomenkielinen, suomalaisten tutkijain kirjoittama – tosin vielä osittain sensuroitu – julkaisu Tuomaan evankeliumista on julkaistu peräti jo vuonna1994! Kuten totesin, Raamattu- ja Jeesus-tutkimusta on maassamme saanut harrastaa runsaat kaksikymmentä vuotta. Tätä tutkimusta on tehty teologien toimesta kirkon sisällä. Ensimmäinen suuri ”nokkapokka” kirkon vanhakantaisten fundamentalistien ja kirkon valveutuneempien tutkijoiden välillä käytiin 80-luvun puolivälissä. Keskustelun laineet löivät myrskypäisnä. Olipa Raamatun selitysopin professori Heikki Räisänen menettää työpaikkansa tuon myrskyn ristiaallokoitten pärskeissä. Vanhakantaiset, kiihkomieliset papit näet agitoivat kirkon maallikkojäsenet kantelemaan Räisäsestä Tuomiokapituliin, halusivat hänet pois viralta, koska mies oli ryhtynyt tekemään hänelle kuuluvaa työtään. Patavanhoilliset fundamentalistit näet eivät olisi sallineet Raamattua tutkittavan, sellainen kun heidän mielestään oli julkeaa jumalanpilkkaa. Tilanne ei ole Suomen kristillisen kirkon sisällä vieläkään täysin rauhoittunut, mutta uudistusmielisempien piispojen virkaanastumisten myötä ovat alan suomalaiset tutkijat viime vuosina alkaneet uskaltaa kirjoittaa – tosin hyvin varovaisesti – ihan suomeksi aihepiiriä koskevia julkaisuja. Jo kymmeniä vuosia ovat kansainväliset Raamattu-tutkijat olleet yhtä mieltä siitä, että Vanhan testamentin tekstejä, sen kutakin kirjaa, on kirjoitettu ja muunneltu useiden vuosisatojen ajan ja että profeettojen kirjat ovat jälkikäteen kirjoitettuja, jo aiemmin toteutuneita ennusteita. Samoin on tutkijajoukko jo vuosikymmeniä ollut yksimielinen siitä, ettei kukaan apostoli eikä kukaan silminnäkijä ole kirjoittanut Uuden testamentin evankeliumeja. Tekstit ovat parhaimmillaankin viidennen käden tietoa, jolloin ne ovat jo niin paljon muuntuneet, että niiden totuusarvo on olematon. Toisaalta evankeliumit ovatkin kirjoitettu uskonnollispoliittisiksi propagandateksteiksi, jolloin niiden kirjoittajat eivät ole juurikaan lähteittensä totuusarvosta välittäneet. Tärkeintä on ollut saada evankeliumeista mahdollisimman paljon kuulijakuntaan vetoavia (veriset kärsimys- ja uhrautumistarinat, jne.) sekä kilpailijoiden uskonnollispoliittisiin propagandateksteihin nähden ylivoimaisia markkinointivaltteja sisältäviä tarinoita. Laaja yksimielisyys – harvoja patavanhoillisia fundamentalisteja lukuun ottamatta – on saavutettu myös siitä, että Raamatun kanoninen Johanneksen ilmestys on silkka kirjoituspöytäilmestys ja Johanneksen evankeliumi on sujuvaa, mutta täysin totuuspohjaa vailla olevaa fiktiota, Esim. dosentti Kari Kuula kirjassa Johdatus Raamattuun s. 164-168, 241-242, jne. Tutkijat toteavat, että Johanneksen evankeliumi ja Johanneksen ilmestys ovat teologiskirjallisesti Raamatun Uuden testamentin kirkkaimpia helmiä, mutta valitettavasti silkkaa satua. Näistä tarinoista, kuten myös monista Paavalin nimissä kirjoitetuista kirjeistä suorastaan roihuaa lukijan silmille esikristillisen ajan gnostilainen uskontofilosofia, johon on vain lisätty Jeesuksen nimi. Epäilevä lukija voi aivan helposti tarkistaa asian dosenttien Ismo Dunderbergin ja Antti Marjasen vuonna 1999 julkaisemasta kirjasta Nag Hammadin kätketty viisaus; luvusta Johanneksen salainen kirja (NHK II, I). Mainitussa teoksessa esitetty Johanneksen salainen kirja on kristillisgnostilainen versio aiemmasta, esikristillisen ajan gnostilaisesta Johanneksen salaisesta kirjasta, jossa tietenkään ei mainita Jeesusta. Teos oli kirjoitettu jo paljon ennen Jeesuksen syntymää. Raamatun Uuden testamentin synoptisissa – Markus, Matteus ja Luukas – evankeliumeissa ei Jeesuksen suuhun ole kertaakaan pantu sellaista väitettä, että hän olisi sanonut olevansa Jumalan Poika. Johanneksen evankeliumi sen sijaan pursuaa tällaisia väitteitä. Siksipä raamatun kanonisesta Johanneksen fiktioevankeliumista ja Johanneksen fiktioilmestyksestä ovatkin muodostetut kauneimmat pyhäkoulusadut ja tulikivenkatkuisimmat – monia mummoja itkettäneet – lahkosaarnaajien puheet. Nämä ovat olleet otollista materiaalia kristillisten epätotuuksien kylvämisessä ja julistamisessa. Uskallan väittää, ettei yksikään kirkossa käyvä maallikkojäsen todellakaan tiedä, ettei Jeesus ole milloinkaan sanonut: ”Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus.”, Joh 8:12; ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?”, Joh 11:25-26; ”Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani. ”, Joh 14:6. Raamattu-tutkijoiden mukaan nämä kaikki ovat Johanneksen evankeliumin kirjoittajan Jeesuksen suuhun panemia valheellisen sanoja, kuten pääasiassa koko Johanneksen fiktiivinen evankeliumikin. Uskallan kohdistaa saman väitteen myös suurimpaan osaan maamme rajatiedon väestöä. Tutkijat toteavat, että Johanneksen evankeliumin on kirjoittanut korkeasti oppinut henkilö, vieläpä erittäin hienolla kreikankielellä, koska hän tuntee niin hyvin Vanhan testamentin tekstit sekä kaikki muutkin jumaltarut ja -myytit. Esimerkiksi veden muuttaminen viiniksi Kaanaan häissä näyttäisi olevan suora lainaus Dionysoksen häissä tapahtuneesta veden viiniksi muuttamisesta; Räisänen, Tuhat ja yksi tulkintaa, luova näkökulma Raamattuun, s. 50. Dionysos on yksi jumaltarujen kuvaama kuoleva, ylösnouseva ja jälleenruumiistuva lunastajajumala joka lienee ollut esikuvana Jeesus-kulttia rakennettaessa. Muut esikuvat näyttäisivät olleen fryygialaisten Sabazius ja zarathustralainen Mithra. Mithra on ilmeisesti vaikuttanut eniten Jeesus-kulttia rakennettaessa, sillä Awestassa ja sen lukuisissa selitysteoksissa Mithran sanotaan syntyneen joulukuun 25 päivänä paimenten valvoessa kedolla ja ihmetellessä taivaallista valoilmiötä sekä enkelten ylistyslaulua juuri syntyneelle Vapahtajajumalalle. Mithran sanotaan istuneen pöydän päässä viimeisellä aterialla, ristiinnaulitun ja ylösnousseen kolmantena päivänä kuolleista, astuneen ylös taivaisiin; ja että hän on tuleva viimeisellä tuomiolla tuomitsemaan sekä eläviä että kuolleita. Nykytutkijat ovat varsin yksimielisiä myös siitä, että synoptisissa evankeliumeissa Jeesuksen sanomaksi väitetty ilmaus Ihmisen Poika ei ole alun perin sisältynyt synoptisiin evankeliumiteksteihin, vaan että se on teksteihin lisätty myöhempinä vuosisatoina, kuten niin monet muutkin lisäykset ja muutokset. Esim. Uro, R. ym. Nasaretilaisen historia, s. 175. Raamattu-tutkijat ovat tulleet johtopäätökseen, että Vanhan testamentin tekstit sisältävät aineksia vanhoista myyteistä ja jumaltaruista ja että kutakin Vt:n kirjaa on toimitettu useaan otteeseen vuosisatojen saatossa. Mikään Vt:n sisältämä profeettain kirja ei ole kyseessä olevan profeetan kirjoittama, vaan ne on jälkikäteen toimitettu ja yhä uudelleen toimitettu useiden kirjoittajain toimesta. Vt:n profeetojen ennustukset ovat Raamatulle tyypillisiä jälkikäteen kirjoitettuja ennustuksia jo toteutuneista tapahtumista. Mooseksen kirjat näyttäisivät pääosin pohjautuvan vanhoihin myyteihin ja jumaltaruihin. Esim. professori Martti Nissinen teoksessa Johdatus Raamattuun, 2003, s. 15-25, 63-65.            Raamattu-tutkijat toteavat, että Uudentestamentin, Ut:n, kirjoitukset pohjautuvat pääasiassa Vanhan testamentin, Vt:n, teksteihin. Vanhassa testamentissa ei viitata Jeesukseen. Vt toki tuntee Messias-kuninkaan odotuksen, joskin se on, ikään kuin ohimennen vain muutamassa kohdassa Vt:ssä mainittu. Niissä kohdissa mainittu Messias on poliittinen hallitsija, jonka aikana Israel vapautuisi valloittajien hallinnasta. Kristittyjen korostama kuvaus kärsivästä Jahven palvelijasta ei alun perin ole lainkaan ennustus, vaan tulkinta Israelin kansan kärsimyksistä. Muun muassa professori Räisänen sanoo: ”Tulkitessaan Jeesuksen Vt:n lupausten täyttymyksenä kristityt joutuvat selittämään myös lupaukset aivan uudelta kannalta. Vanhoja tekstejä tulkitaan radikaalisti uudelleen uusien kokemusten valossa. Jos ilmoitus on se, mikä todistaa Jeesuksesta Kristuksesta, Vt olisi siis loogisesti rajattava ilmoituksen ulkopuolelle. Vaikka tällainen ratkaisu olisi periaatteessa mahdollinen, se olisi käytännössä kiusallinen: alkukristityt pyrkivät Jeesuksesta todistaessaan liittymään Vt:iin, joka heille oli periaatteessa Jumalan ilmoitus. Vt:n teksteistä ovat Ut:n, kirjoittajat irroittaneet sanoja ja lauseita niiden omista asiayhteyksistä ja muodostaneet väkivaltaiseti niistä uusia, omien tarkoitusperiensä mukaisia Ut:n tekstejä. Esim. professori Heikki Räisänen kirjassaan Tuhat ja yksi tukintaa, luova näkökulma Raamattuun, s. 43. Nimitykset Sana, Kristus, hallitsijat ja vallat ovat tulleet ikivanhoista mysteeriouskonnoista esikristilliseen gnostilaisuuteen ja sieltä edelleen niin Johanneksen evankeliumiin kuin Paavalin jälkeen hänen nimissään kirjoittavien kristinuskon teologien kirjoituksiin. Kristillisen kirkon teologipapit ovat sijoittaneet tavallisen ihmisen, rakkaudenopettaja Jeesuksen, näitten mystisten ja korkeiden olentojen – Kristus, Sana – paikalle, esim. Joh 1:1-5, jne.